Sotaorvon tarina, Eila Kostamo Kajaanin piirikokous 26.11.2022
Sotaorvon tarina
Eila Kostamon esitys Oulun kansallisen senioripiirin syyskokoksessa Kajaanissa 26.11.2022
(Kursiivina suluissa esitykseen kuulunut kantelemusiikki, jonka esitti myös Eila Kostamo Kajaanissa, runot myös Eilan käsialaa)
Esitykseen kuuluvat kuvat alla erikseen kuvakarusellinä
Sotaorvon tarina
Kuva 1 Kansikuva (Lapsenlapseni Sennin maalaus) ”Sotaorvon tarina”
(”Laps`olen köyhän, kauniin Karjalan.” -kantele)
Kotona Kiteen Jaakkimassa, nykyisen rajan takana.
On kesäkuu 1944. Isä oli viimeistä kertaa lomalla ja lähdössä toiveikkaana viimeistä kertaa Kannakselle. Äiti vei isän hevosella Matkaselän asemalle sotilaiden yhteiskuljetukseen. Oli luvattu, että pääsee takalinjoille. Toisin kuitenkin kävi! Kannaksella alkoi uusi rynnäkkö kesäkuun 9. päivänä 1944. Isän joukot joutuivat ensimmäiseen tuleen ja juhannuksena hän katosi Tali-Ihantalan taisteluissa.....
Tästä äiti kertoo kirjassa ”Kansakunnan lesket ” seuraavaa.
”Kaksi yötä minulla oli sellainen olo, etten saanut nukutuksi. Kävelin vain. Oli paha aavistus. Aamulla nousin varhain. Hoidin lehmät ja vein salolle. Kello ei ollut vielä seitsemää, kun olin jo keittämässä saippuaa saunalla. Hämmentelin saippuakattilaa, kun näin, että naapurikylästä tuli pieni poika, jota en edes tuntenut. Hän nousi rapulle ja kysyi tuttavallisesti: ”Oottako työ suanu Matilta kirjettä?” Eilen oon suanu, mie vastasin. Poika ojensi minulle kirjeen: ”Isä laitto tämän luettavaks teille.”
Hän oli saanut sukulaiseltaan tiedon, että Kostamon Matti on hävinnyt joukostamme. Se oli kova isku, josta en paljon edes muista. Sen muistan, että tuvan lattialla kierin ja huusin, johon lapset heräsivät.
Kuva 2, Äiti ja lapset 1944
Äidille jäi viisi lasta. Nuorin, eli minä, 1 v. ja vanhin 9 v. Kuudentena lapsena oli anoppi, Maria-mummo.
Saman vuoden syksynä tuli lähtö kotoa evakkoon. Vain tärkeimmät ehdittiin ottaa mukaan, lehmät ja lapset. Tämän muiston omat lapsenlapseni pienenä kuittasivat näin:” Mummi, niinkö tuli kiire, että pehmolelutkin jäi rajan taakse?” Tästä matkasta äiti kertoi vähän huvittavankin jutun. Ihmiset tekivät töitä viljapelloillaan ja kun lapset näkivät evakkokulkueen, riensivät sitä katsomaan ja huusivat vanhemmilleen. ” Ihan ovat ihmisen näköisiä nuo evakoidenkin lapset”
(”Evakkolaulu”-kantele)
Äiti oli surusta turtana. Ei tullut itku. Hän koki katoamisen pahempana kuin kuoleman. Minä en näistä ajoista tietenkään muista mitään. Äiti kertoi, että ehdottivat nuorimmaisen antamista sotalapseksi Ruotsiin. Miksi antaisin pois Eilan, joka on perheen ainoa ilopilleri, joka ei ymmärrä itkeä? Yhdenkään lapsen poisantaminen tuntuisi käden katkaisulta. Eivät kyselleet sen jälkeen.
Kuva 3, Evakkoperhe
Evakkoajan alku elettiin vuosi tätini 4-henkisessä perheessä pienessä mökissä Kiteen kirkolla. Sitten äiti sai ostaa vapaaehtoisella kaupalla pienen maatilan Kiteen Suorlahdelta. Rakennukset olivat äidin sanonnan mukaan Aatamin aikuisia.
Äiti kertoi, että pirtissä juoksi kaikki oravaa pienemmät syöpäläisetkin. Mutta huono kattokin oli parempi kuin ei mitään.
Ensimmäisenä kesänä putosi navetan katto. Onneksi lehmät olivat laitumella. Pirtin katto oli yhtä huonossa kunnossa. Sedän piti käydä parruilla tukemassa sitä, jotta saatiin pidettyä mummon hautajaiset. Ensin rakennettiin kuitenkin sauna, jossa asuttiin tuvan rakentamisen aikana. Sukulaisten ja ystävien avulla saatiin sitten uusi tupa ja navetta. Nyt meillä oli oma parempi koti!
Kuva 4, Saatiin uusi oma koti
(”Tiedän paikan armahan”-kantele)
Näistä ajoista on minullakin muistoja, joista ohessa tekemäni runo veljeni 80-vuotislahjakirjaan. ” Vauvasta vaariksi”
Teuvolle!
Kun elettiin Karjalassa, olin niin pieni vielä,
etten muista aikaa, kun matkattiin evakkotiellä.
Vei sota isän meiltä.
Harmi, etten isästä mitään muista.
Varhaisimmat muistot on Suorlahdelta.
Saimme oman kodin sieltä.
Oli äidillä mukana mummo ja viisi pientä lasta
Muistuu maalla mieleen lapsuuden joulut.
Ei ollut sähkövaloja, eikä pauhanneet teillä”maailman turut.”
Alkoi kyläkoulun kuusijuhlasta joulun odotus.
Mentiin sinne joukolla hevosilla.
Kuului pimeässä illassa kulkusten kilkatus.
Palasi lapset kotiin kädessään joulutodistus.
(”Koska meillä on joulu..”-kantele)
On aikainen aattoaamu,
on tuvassa jo piirakoiden tuoksu.
Alkaa viimeinen joulun valmistelu, kiire ja juoksu.
Kiirehtii äiti vielä navettaan lehmiä hoitamaan.
Ottaa isoveljet, kelkan ja kirveen; Nyt metsään kuusta hakemaan!
Siskon tehtävä oli siistiä kammari ja tupa,
Meillä pienemmillä, Viljo ja Eiluska, oli vielä mäenlaskuun lupa.
Äiti valkoista liinaa tuvan pöydälle suoristaa.
Lapset suurta joulukuusta tuvan nurkassa koristaa.
(”Joulupuu on rakennettu”-kantele)
Ei hyrrää uunin kupeessa enää mummon rukki,
nukkuu uunin pankolla Pörri- kissa, kuin tukki.
On tupa siisti, on lattialla äidin kutomat räsymatot.
On pesty lattiat, leivinuuni, seinät ja katot.
Kuuluu radiosta joulurauhan julistus, alkaa kaikilla aattoillan odotus.
Mikä onkaan kammarin uunin päällä tuon matkalaukun arvoitus?
On sauna lämmitetty ja tehty saunaretki,
syödään jouluateria ja kuunnellaan radiosta aattoillan hartaushetki.
On saunaretken aikana lahjalaukku siirtynyt porstuaan,
Nyt on tontut käyneet, ja päästään kohta lahjoja avaamaan.
On jokaiselle jotakin, juuri sitä, mitä kukin toivoi ja tarvitsi.
Nyt myös ymmärsin, miks´ äiti usein ennen joulua
meitä aikaisin nukkumaan ajeli.
Hän se öisin lapsille ahkerasti lahjoja ompeli.
Sai Maija-nukkekin mekon uuden,
tytöt pipot ja villapaidat, joskus kummien neulomat,
pojat sukat, kaulaliinat ja uudet sarkatakit.
Oli harvoin meille leluja joukossa lahjojen,
Maija-nukelle oli joskus uusi pää kuminen,
ja Viljolle auto omatekoinen.
Tärkeä lahja oli myös sukset ja niihin mähöstimet.
Oli sukset kotitekoiset ja voideltu tervalla.
Olihan koulumatka pitkä, ja se tarvottiin aina talvisin suksilla.
Toi joulupukki lapsille myös karkkeja,
joiden päällyspaperitkin olivat suurta aarretta.
Ne huolella oijottiin ja suoristeltiin
ja seuraavana päivänä naapurin tyttöjen kanssa vaihdeltiin.
Oli jouluaamuna aikainen herätys, tuli radiosta jumalanpalvelus.
Pääsi aattoaamuna yksi meistä vuorollaan,
äidin mukana naapurin hevoskyydissä
kirkolle joulukirkkoa kuuntelemaan.
(”Kello löi jo viisi”-kantele)
Muistan yhden joulun aivan erikoisesti.
Saatiin paketti oikein Amerikasta asti.
Se oli avustus sotaorpolapsille, sodan jälkeen Suomen vähempiosaisille.
Oli paketissa lapsille villahuopia ja vanhoja vaatteita, kylläkin meille sopimattomia.
Mutta ei hätää! Oli äiti taitava ompelija.
Hän käänsi kankaat nurin ja teki niistä lapsille asuja, entistä ehompia.
Joulun jälkeen taas ihmeteltiin koulussa, miksi Kostamon lapset ovat niin hienoissa vaatteissa?
Oli paketissa myös lasikuulia ja iso palapeli,joiden kimpussa koko porukka jouluajan askarteli.
Sinulle Teuvo annoin lahjaksi runon tään.
Sinä muistit lapsuuden jouluista myös isän kanssa enemmän.
Ja nyt on sinulla joulu ikuinen,
kanssa isän, äidin ja molempien veljien!
Elämä oli kovaa ja isän kaipaus suuri. Äiti oli neuvonut iltarukoukseemme lisän: ”Taivaan Isä, anna meille vielä isä takaisin!”
Kuva 5, Isä
(Oma sävellys ”Isälle”-kantele)
10 vuotta isän katoamisesta perustettiin Kiteelle sotaleskien alajärjestö. Siellä äiti harmitteli, että muilla on en edes hautakivi. Minulla ei sitäkään. Äiti toimi tässä järjestössä kuolemaansa asti ja vaikutti lakimuutoksiinkin sotaleskien olojen parantamiseksi. Yksi sellainen oli, että kadonneitten leskillekin ruvettiin maksamaan sama eläke kuin kaatuneitten leskille. 5 vuotta saatiin puolitettua eläkettä. Takautuvasti lakimuutoksen jälkeen ei kuitenkaan maksettu mitään. Järjestötyöstä äiti sai aikoinaan presidentin myöntämän,”Valkoisen ruusun”- ansiomitallin.
Meillä ei kuitenkaan koskaan ollut nälkä, koska oli kolme lehmää ja pienet kiviset viljapellot.
Kuva 6, Isän siunaus
Sitten v.1954, 10 vuotta katoamisen jälkeen, isä-Matti julistettiin kuolleeksi ja pidettiin pieni muistotilaisuus. Äiti ja lapset saivat nyt läheisensä muistokiven Kiteen sankarihautausmaalle.”Kentälle jäänyt” Äiti kertoi, että joka kerta, kun hän vei kivelle kukkia, tuli sisäinen tunne:”Entäs jos Matti oletkin vielä elossa?”
Iltarukouksen loppu kuitenkin muutettiin: ”Taivaan Isä, siunaa isän tuntematon leposija.”
(”Mun kanteleeni kauniimmin”-kantele)
Kuva 7, Kentälle jäänyt
Aika kului ahertaessa äidin kanssa maatöitä. Perheen pienemmillekin löytyi omat tehtävänsä. Äiti korosti aina, että me selvitään, kun pidetään yhtä ja ollaan ahkeria.
Tänään sanotaan:” Leikki on lapsen työtä!”
Toisin päin tämä oli meille. Niin vähän oli aikaa leikille, kun jo lapsena piti oppia auttamaan askareissa äitiä.
- Heinäpellolla seivästappien kantoa seipäältä toiselle.
- Heinien jälkiharavointia pellolla.
- Lypsyaikaan kärpästen hätistely lehmistä.
- Leppäkerppujen teko lampaille talven ruokintaan.
- Kynnöksiltä irtokivien keruuta pellon kiviaitaan.
- Marjastus ja sienestys syksyisin oli lasten huki!
- Talvisin lehmien kuivikkeiden veto kelkalla ladosta navettaan.
- Äidin apuna vesitiinun työntäminen kelkalla navettaan. ym.ym.
- Rikkaruohoista puhdas, hyvin hoidettu kasvimaa oli pienten maatalouskerholaisten suuri ylpeys.
Syysloma koulusta oli nimellä perunannostoloma. Se kertoo jo, mihin lapsiakin tarvittiin.
Vähäisille harrastuksille löytyi kuitenkin aina aikaa:
- Talvisin hiihto, mäenlasku ja potkurointi ja lumilinnojen rakentelu.
- Kesäisin uinti ja Viljon kanssa läheisellä lammella mato-onginta.
- Kaikenlainen keräily oli myös mukavaa. (karkkipaperit, postimerkit, tulitikkuaskien kannet, kahvipussien korttisarjat, lehtileikkeet ym.)
- ”Pikkumartoissakin” oppi kaikenlaista hyödyllistä.
- Askartelu ja käsityöt opittiin jo pienenä (käpylehmät, patalaput, nukenvaatteet ym..)
(”Maan päällä paikka...”-kiitoslaulu äidille)
Sitten meni äidin terveys. Hän sairasti seisaalleen keuhkokuumeen ja joutui parantolaan Kontioniemeen. Työt kun oli tehtävä sairaanakin. Ei ollut siihen aikaan maatalouslomittajia ja maaseudulla käsite ”sairasloma” oli tuntematon. Äidin voimat eivät sairauden jälkeen enää riittäneet raskaaseen maatyöhön. Hän kertoo kirjassa ”Kansakunnan lesket”: ” Kaikkea muuta olen tehnyt, mutta en kyntänyt.” Kyntömiehen ja hevosen työ piti maksaa työllä. Eli päivät naapurissa väkivelkaisilla ja yöllä sitten omat työt kotona. Terveys meni ja oli pakko muuttaa Joensuuhun.
Muistan, miten äidille oli kova paikka hakea maito peilarilla kaupasta, kun oli aina hakenut sen lehmästä. Mutta kaikkeen tottuu, kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole.
Lapset halusivat kouluun. Eläke oli pieni ja äiti koetti hankkia rahaa lisää ompelemalla kauppaan lasten vaatteita ja paistamalla naapurin leipomossa Viipurin rinkeleitä torille ja markkinoille. ym.ym....
Äidille kiitos rakkaudesta, kasvatuksesta ja sinnikkyydestä! Me selvittiin sittenkin, vaikka isän ikävä on ikuinen!
(”Varjele vakainen Luoja”-kantele)
(”Kodin kynttilät”-kantele)
